Yli kymmenen vuotta sitten

Lähes yksitoista vuotta sitten vietimme kauniin kesäkuisen päivän hiekkakuopalla Jekun ja Nellan kera. Silloin elämä oli vasta edessä ja kaikki suunnitelmat avoinna. Näitä kuvia näen vasta ensikertaa, kun Nellan emäntä Riitta ne minulle tänään lähetti.

Nyt vuosia on vähemmän edessä, kuin mitä takana ja Nellakin pilven reunalla. Mihin kaikkiin seikkailuihin tämä pieni takiainen vei ja miten paljon on matkan varrella oppinut ja toisaalta taas huomannut miten vähän oikeastaan tietää.

Jekun eleet, ilmeet ja tavat on edelleen ihan samanlaiset, sen perusluonne ja persoona ei ole tuosta muuttunut. Joitain asioita on kehitetty, mutta oma hassu itsensä se on edelleen. Jotenkin kuitenkin sitä harvoin edes huomaa, että huhtikuussa Jekku täyttää tosiaan jo yksitoista. Sen into silputa pahvia, leikkiä ja säntäillä lelujen perässä ovat ennallaan. Koko on isompi, mutta kieltämättä Jekku on antanut enemmän tilaa omalle pehmoiselle puolelle ja nykyään se kömpii öisin sänkyyn polvitaipeen taakse nukkumaan. Iltaisin saa olla kiireellä vetämässä peittoa, ettei Jekku ehdi ensin. Kymmenisen minuuttia se vieressä nukkuu kunnes katoaa viileälle lattialle nukkumaan. Pitkin yötä havahdun siihen, että se on vieressä ja aamulla se onkin leikki- ja lenkkivalmiudessa. Jos sen mielestä leikkikiintiö ei ole täynnä saattaa nukkumaan mennessäkin penkoa varsin ylipursuavaa lelulaatikkoa. Vinkuvat ja aktivointilelut on sen juttu.

Välillä huomaan jo valmiiksi surevan sitä aikaa, kun on aika jättää hyvästit. Pieni sisäinen paniikki tulee ja yritän nauttia kaikista yhteisistä hetkistä. Sydän varmasti pirstaloituu, kun on sen aika. Toivottavasti päiviä on vielä monta edessä.