Tervetuloa Jekkulaan!
Poikien kuulumisista kirjoittelee Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla 1979-syntynyt nainen. Elämä alkoi koiran ruokakupista syöden nappuloita ja varsojen kanssa laitumella maaten. Perheessämme on aina ollut metsästyskoiria ja niiden kanssa olen pienestä saakka kulkenut isän mukana metsällä kuunnellen koiran rytmikästä jäniksen perässä haukkumista. Opin pienestä saakka mistä liha tulee ja näin jäniksen nylkemistä. Isä on aina opettanut, että metsästä ei oteta mitään, metsä antaa. Paljon olen syönyt riistaa ja nyppinyt hauleja pois itsetehdyistä jänis-lihapullista.
Ensimmäinen lapinkoira tuli vuonna 2009 ja mukava kasvattaja löytyi läheltä. Ihastuin oikopäätä avoimeen ja reippaaseen riistanväriseen koirapoikaan, joka tuntui valitsevan minut. Paria vuotta myöhemmin piirtopäinen pallero teki leikkiinkutsuja ja hetkeä myöhemmin marssi syliini, ja tälläkin kertaa koira teki valinnan.
Herättelin Lappalaiskoirat ry:n Tornion alaosaston uudelleen henkiin marraskuulla 2010 ja toimin yhteyshenkilönä alaosastossa paikkakunnalta muuttooni saakka aina maaliskuulle 2012 saakka suunnitellen, ohjaten ja apuohjaten alaosaston toimintaa. Länsi-Uudellamaalla toimin alaosaston vetäjänä tammikuuhun 2020 saakka ja ryhmä jatkaa lenkkiryhmänä.
Parasta lapinkoirissa on niiden mukautuminen kaikkeen ja se, kun voit istua metsässä kannonnokassa katsoen koirien leikkimistä ja touhuttamista. Ne sulautuvat metsään ja poluille täydellisesti satoipa vettä taivaan täydeltä tai pakkanen nipistäisi nenän päästä. Ne ovat lapsirakkaita, toimintaan osallistuvia, itsenäisiä koiria joille parasta on olla lähellä tai sopivan matkan päästä tarkkailemasta kotoväen puuhia.
Meillä koirat kasvavat ja elävät perheen parissa sisällä ja niiden kanssa on kokeiltu harrastaa monenlaisia lajeja. Parhaiten omaan elämään lapinkoirat soveltuvat retkeilyn muodossa ja perheenjäseninä.
Nautin samoilusta metsässä, vanhoista puista, sammaleen peittämistä kivistä ja kosken pauhusta. Inhoan tyhjän muovipullon kolahdusta ja pohjaan palaneen puuron makua.
Yhteiskuvia karvakorvien kanssa matkan varrelta:
Ensimmäinen lapinkoira tuli vuonna 2009 ja mukava kasvattaja löytyi läheltä. Ihastuin oikopäätä avoimeen ja reippaaseen riistanväriseen koirapoikaan, joka tuntui valitsevan minut. Paria vuotta myöhemmin piirtopäinen pallero teki leikkiinkutsuja ja hetkeä myöhemmin marssi syliini, ja tälläkin kertaa koira teki valinnan.
Herättelin Lappalaiskoirat ry:n Tornion alaosaston uudelleen henkiin marraskuulla 2010 ja toimin yhteyshenkilönä alaosastossa paikkakunnalta muuttooni saakka aina maaliskuulle 2012 saakka suunnitellen, ohjaten ja apuohjaten alaosaston toimintaa. Länsi-Uudellamaalla toimin alaosaston vetäjänä tammikuuhun 2020 saakka ja ryhmä jatkaa lenkkiryhmänä.
Parasta lapinkoirissa on niiden mukautuminen kaikkeen ja se, kun voit istua metsässä kannonnokassa katsoen koirien leikkimistä ja touhuttamista. Ne sulautuvat metsään ja poluille täydellisesti satoipa vettä taivaan täydeltä tai pakkanen nipistäisi nenän päästä. Ne ovat lapsirakkaita, toimintaan osallistuvia, itsenäisiä koiria joille parasta on olla lähellä tai sopivan matkan päästä tarkkailemasta kotoväen puuhia.
Meillä koirat kasvavat ja elävät perheen parissa sisällä ja niiden kanssa on kokeiltu harrastaa monenlaisia lajeja. Parhaiten omaan elämään lapinkoirat soveltuvat retkeilyn muodossa ja perheenjäseninä.
Nautin samoilusta metsässä, vanhoista puista, sammaleen peittämistä kivistä ja kosken pauhusta. Inhoan tyhjän muovipullon kolahdusta ja pohjaan palaneen puuron makua.
Yhteiskuvia karvakorvien kanssa matkan varrelta:
 |
| Jippo ja minä syksyllä 2013 |
 |
Jekun kanssa, marraskuu 2012 |
 |
| Kuva: Elina S. |
